Post by Sofi on Oct 8, 2005 2:23:36 GMT -5
Tämä tapahtui kun olin noin kuusi vuotias. Minulla oli silloin rakas koirani. Leonbergin näköinen, joka on minulla edelleen. Muistan tämän tilanteen todella hyvin kuin eilisen, joten ajattelin sen huvikseni kirjoittaa. ^^ Tuosta päivästä lähti hengitysongelmani. Hengitykseni salpaantui aina kun tunnelma oli ahdistava, minua pelotti tai sattui. Nuo reaktiot ovat minulla vieläkin. Mutta tässä nyt se pieni "tarina" siis muisto
Istun hiljaa lattialla jalat tiiviisti yöpuvun puseron sisällä ja kädet puristuneena jalkojeni ympärillä. Ympärilläni on pimeää. Pimeää, jota pelkään. Katson vain eteeni, uskaltamatta katsoa ympärilleni. Pimeä näytti pelottavalta. Odotin. Odotin, että äitini tulisi pian. Odotin, että hän menisi nukkumaan, jotta minäkin voisin mennä, sillä en uskaltanut nukkua yksin. Minua pelotti niin paljon. Äitiä ei kuitenkaan kuulunut ja keittiön ovi oli kiinni. Ovea ei pidettä koskaan kiinni. Ei koskaan, mutta nyt se oli. Miksi? Kävelin varovasti oven luokse ja painoin korvani sitä vasten. Ovi oli viileä ja minulla oli kylmä. Jalkani olivat paljaat ja lattia oli kylmä. Oli talvi. Ja lisäksi yö... Painoin korvani tiukemmin ovea vasten ja sitten sen kuulin. Äitini äänen ja myös isäni äänen. En erottanut selkeästi sanoja, mutta puhe tuntui voimistuvan. Puhe voimistui kunnes minun ei tarvinnut olla ovea vasten. Pystyin kuulemaan puheen kauempaakin. Istuin lattialle ja kuuntelin. Se ei ollut enään puhetta. Nyt se oli huutoa. Huutaminen ei kuulostanut ystävälliseltä. Se oli riitelyä. Säikähdin kuulemaani ja painoin käteni kasvoilleni. Tunnelma oli ahdistava. Minua alkoi pelottaa yhä enemmän. Halusin vain niin paljon, että äiti jo tulisi pois keittiöstä ja kaikki olisi taas hyvin. Mietin pitkään uskallanko avata ovea. Mietin monta minuuttia kunnes tartuin oven kahvaan ja raotin sitä. Katsoin varovasti oven raosta keittiöön, jossa äitini istui pöydän ääressä ja isäni seisoi pöydän toisella puolella. "Äiti...Milloin sinä tulet?" Kysyin itkun sekaisella äänellä. Minua oli alkanut itkettää. En uskaltanut avata ovea enempää. Kiprisetlin jalkojani kylmyydestä. Äitini katsoi minuun. "Tulen ihan kohta." Suljin sen jälkeen oven ja hetken oli hiljaista. Sitten sen kuulin taas. Kovempaa huutoa kuin koskaan ennen vanhempieni suista. Hiivin kylmällä lattialla ulko-oven eteen istumaan. Kuu loisti ja ovessa olevasta pienestä ikkunasta loisti valoa. Istuin siinä kuunvalossa, koska pimeä pelotti minua. Sitten koirani käveli luokseni. Varovasti se nuoli lämpöisellä kielellään kyyneleet poskiltani ja istui viereeni. Halasin koiraani ja sen jälkeen minua ei enää pelottanut. Suuri koira oli aina antanut minulle turvaa. Tunsin sen lämpimän turkin ja tuntui siltä kun en koskaan päästäisi siitä irti. Koira puuhkutti lämmintä ilmaa hiuksiini. Sitten se pisti maate. Menin makuulle tuon viereen ja halasin sitä samalla. Välillä koira nuolaisi uudet kyyneleet pois kasvoiltani. Kuuntelin vanhempieni riitelyä ja itkin. Sitten hengitykseni vaikeutui. Tuntui kuin se ei kulkisi ollenkaan. Haukoin henkeä raskaasti ja nousin istumaan. Koirani katsoi minua kirkkailla silmillään ja ihmetteli mikä minun oli. Se vinkaisi huolestuneen tai uteliaan kuuloisesti ja nuuhki naamaani. Sitten ovi avautui. Nousin seisomaan ja katsoin kun äiti tuli ovesta ulos. Koira lähti tervehtimään tuota häntä iloisesti heiluen. "Vieläkö sä siinä seisot, mikset ole jo nukkumassa?" Äiti kysyi lempeästi ja käveli makuuhuoneeseen. Sinne hän meni peiton alle nukkumaan. Kävelin perässä ja menin myös nukkumaan sängylle. Sänky oli suuri ja isä vietti yönsä sohvilla. Ajattelin, että se johtui vain siitä kun hän katsoi elokuvia myöhään. Kului hetki... Minua väsytti paljon, mutten saanut unta. Vanhempieni sanat pyörivät päässäni. Sitten makuuhuoneen sivuttain aukeava ovi avautui. Isäni seisoi siinä. "Minulla olisi vielä asiaa, tuletko käymään?" Ja niin kun olin sitä hetkeä odottanut äiti lähti taas. Keittiön ovi sulkeutui ja huutaminen jatkui. Siihen minä jäin yksin. Etsin koiraani pimeästä olohuoneesta hiipien hiljaa, muttei sitä näkynyt. Katsoin ulos ja siellä se istui lumessa. Se tykkäsi aina olla yöllä ulkona lumessa. Lumi oli viileää. Siinä se istui ja katseli ympärilleen. Menin oven ikkunasta tulevaan kuunvaloon istumaan. Kyyneleet valuivat poskiltani ja hengitys tuntui vaikealta. Siihen jäin täysin yksin... kunnes nukahdin.
Kirjoitusvirheitä voi olla sillä kirjoitin sen illalla, enkä ole kirjoittamisen jälkeen lukenut sitä.
Istun hiljaa lattialla jalat tiiviisti yöpuvun puseron sisällä ja kädet puristuneena jalkojeni ympärillä. Ympärilläni on pimeää. Pimeää, jota pelkään. Katson vain eteeni, uskaltamatta katsoa ympärilleni. Pimeä näytti pelottavalta. Odotin. Odotin, että äitini tulisi pian. Odotin, että hän menisi nukkumaan, jotta minäkin voisin mennä, sillä en uskaltanut nukkua yksin. Minua pelotti niin paljon. Äitiä ei kuitenkaan kuulunut ja keittiön ovi oli kiinni. Ovea ei pidettä koskaan kiinni. Ei koskaan, mutta nyt se oli. Miksi? Kävelin varovasti oven luokse ja painoin korvani sitä vasten. Ovi oli viileä ja minulla oli kylmä. Jalkani olivat paljaat ja lattia oli kylmä. Oli talvi. Ja lisäksi yö... Painoin korvani tiukemmin ovea vasten ja sitten sen kuulin. Äitini äänen ja myös isäni äänen. En erottanut selkeästi sanoja, mutta puhe tuntui voimistuvan. Puhe voimistui kunnes minun ei tarvinnut olla ovea vasten. Pystyin kuulemaan puheen kauempaakin. Istuin lattialle ja kuuntelin. Se ei ollut enään puhetta. Nyt se oli huutoa. Huutaminen ei kuulostanut ystävälliseltä. Se oli riitelyä. Säikähdin kuulemaani ja painoin käteni kasvoilleni. Tunnelma oli ahdistava. Minua alkoi pelottaa yhä enemmän. Halusin vain niin paljon, että äiti jo tulisi pois keittiöstä ja kaikki olisi taas hyvin. Mietin pitkään uskallanko avata ovea. Mietin monta minuuttia kunnes tartuin oven kahvaan ja raotin sitä. Katsoin varovasti oven raosta keittiöön, jossa äitini istui pöydän ääressä ja isäni seisoi pöydän toisella puolella. "Äiti...Milloin sinä tulet?" Kysyin itkun sekaisella äänellä. Minua oli alkanut itkettää. En uskaltanut avata ovea enempää. Kiprisetlin jalkojani kylmyydestä. Äitini katsoi minuun. "Tulen ihan kohta." Suljin sen jälkeen oven ja hetken oli hiljaista. Sitten sen kuulin taas. Kovempaa huutoa kuin koskaan ennen vanhempieni suista. Hiivin kylmällä lattialla ulko-oven eteen istumaan. Kuu loisti ja ovessa olevasta pienestä ikkunasta loisti valoa. Istuin siinä kuunvalossa, koska pimeä pelotti minua. Sitten koirani käveli luokseni. Varovasti se nuoli lämpöisellä kielellään kyyneleet poskiltani ja istui viereeni. Halasin koiraani ja sen jälkeen minua ei enää pelottanut. Suuri koira oli aina antanut minulle turvaa. Tunsin sen lämpimän turkin ja tuntui siltä kun en koskaan päästäisi siitä irti. Koira puuhkutti lämmintä ilmaa hiuksiini. Sitten se pisti maate. Menin makuulle tuon viereen ja halasin sitä samalla. Välillä koira nuolaisi uudet kyyneleet pois kasvoiltani. Kuuntelin vanhempieni riitelyä ja itkin. Sitten hengitykseni vaikeutui. Tuntui kuin se ei kulkisi ollenkaan. Haukoin henkeä raskaasti ja nousin istumaan. Koirani katsoi minua kirkkailla silmillään ja ihmetteli mikä minun oli. Se vinkaisi huolestuneen tai uteliaan kuuloisesti ja nuuhki naamaani. Sitten ovi avautui. Nousin seisomaan ja katsoin kun äiti tuli ovesta ulos. Koira lähti tervehtimään tuota häntä iloisesti heiluen. "Vieläkö sä siinä seisot, mikset ole jo nukkumassa?" Äiti kysyi lempeästi ja käveli makuuhuoneeseen. Sinne hän meni peiton alle nukkumaan. Kävelin perässä ja menin myös nukkumaan sängylle. Sänky oli suuri ja isä vietti yönsä sohvilla. Ajattelin, että se johtui vain siitä kun hän katsoi elokuvia myöhään. Kului hetki... Minua väsytti paljon, mutten saanut unta. Vanhempieni sanat pyörivät päässäni. Sitten makuuhuoneen sivuttain aukeava ovi avautui. Isäni seisoi siinä. "Minulla olisi vielä asiaa, tuletko käymään?" Ja niin kun olin sitä hetkeä odottanut äiti lähti taas. Keittiön ovi sulkeutui ja huutaminen jatkui. Siihen minä jäin yksin. Etsin koiraani pimeästä olohuoneesta hiipien hiljaa, muttei sitä näkynyt. Katsoin ulos ja siellä se istui lumessa. Se tykkäsi aina olla yöllä ulkona lumessa. Lumi oli viileää. Siinä se istui ja katseli ympärilleen. Menin oven ikkunasta tulevaan kuunvaloon istumaan. Kyyneleet valuivat poskiltani ja hengitys tuntui vaikealta. Siihen jäin täysin yksin... kunnes nukahdin.
Kirjoitusvirheitä voi olla sillä kirjoitin sen illalla, enkä ole kirjoittamisen jälkeen lukenut sitä.