Post by Evra on Oct 4, 2005 10:19:54 GMT -5
En sitten parempaa otsikkoa keksinyt. ^^' Noniin asiaan, tarina liittyy Evraan, tai oikeastaan siihen, miten hän päätyi Killerin ottopojaksi. Tarina saattaa olla melko raaka, varoitan vain. Mutta kannattaa silti lukea... xD Tämä kerrotaan evran näkökulmasta menneessä aikamuodossa, mutta tuossa alussa on nyt vain tuollaista tunnelmaan johdattelua. Iprovisaatiota olen saanut mm. Friikkisirkus -kirjasta ja muista Darren Shanin kirjoittamista kauhuromaaneista.
EDIT: Ja kommentteja saa sitten antaa, ne eivät ole koskaan pahaksi.
EDIT2: Infoa siitä, miten Evra joutui Sorènin lulolaan vangiksi löytyy Evran hahmokuvauksesta -> menneisyydestä.
~minä ja minun höpinäni
Evra
Pimeää, aina jatkuvaa. Tumma hahmo astelee synkässä ja läpipääsemättömän tiheässä metsässä, joka askeleen jälkeen seisoo hiljaisuus. Kuhiseva tuuli puhaltaa metsän pimeydessä näkyviä varjoisien kuusien ja lehtipuiden oksia. Äänekäs rasahdus rikkoo jylhän hiljaisuuden, hahmo pysähtyy ja tiiraa ympärilleen. Ei mitään. Koira jatkaa varovaisemmin matkaansa ja toteaa itse aiheuttaneen rasahduksen ja hymyilee kolkosti. Ei voinut väittää, etteikö sitä olisi pelottanut, mutta pakokauhun vallassa se ei ollut. vielä.
naps!
Uros pysähtyy nopeasti. Metsässä oli niin pimeää, ettei omia tassujakaan kyennyt kunnolla erottamaan.
riks!
Tumma hahmo ei ollut kerennyt astua askeltakaan, se katselee hermostuneena ympärilleen, heikko pinnainen olisi jo juossut kauhuissaan, häntä koipien välissä pois metsästä.
Kuuluu kova rysähdys ja tummasinertävä koira luimistaa korvansa, valmiina hyökkäämään. Kuuluu äänekästä murinaa, mutta mitään ei näy, yhtäkkiä puun takaa syöksyy varjojen piiloittama koira toisen kurkkuun, aikeinaan tappaa...
Noin puolituntia aikaisemmin...
Silloin oli kamalan pimeää, minuun särki... jalkani olivat täysin tunnottomat, niskaa ja selkää kolotti ja pisti. Vaikka minua -ihme kyllä- ei oltu koko päivään piiskattu, vanhoihin selvässä oleviin haavoihin särki ja kirveli. Ne olivat luolan pölystä likaiset. Naamassani oli suuria arpia, rikkinäinen iho oli rusehtavaa liasta ja siitä vuosi hiekan sotkemaa verta toisen - ja ainoan - silmäni päälle. Toista ei varmaan enää ollutkaan, tarkoitan silmää. Tuijotin eteeni kivettyneenä, tärisin, tiesin pian kuolevani. Toivottavasti se koira tekisi minusta nopeasti lopun. En jaksanut enää. Hän oli kamala, hullu, täysi mielipuoli. Hän toisti lauseitaan useita kertoja ja solvasi minua mitä ihmeellisimmillä haukkuma sanoilla. Pieni ruumiini tärisi, roikuin puoliksi kettingin varassa. Se musta koira oli sanonut ennen lähtöään laittavansa minut tänään roikkumaan pää alaspäin luolan katosta, voi kuinka lohduttavaa. Yhtäkkiä säpsähdin, kun joku astelee luolaan sisälle, ne raskaat askeleet tuntisin missä vain. "Noniin, Evra..." Tumma hahmo sanoo ja sen silmät välähtävät. Nostin heikosti katsettani vierelleni astelevaan suureen hahmoon ja yskäisin verta suustani. Näin kuinka hullunkiilto paistoi hänen silmillään ja kuinka sen suu oli vetäytynyt ivalliseen virneeseen, valon koskettaessa sen pirullista naamaa. Käänsin nopeasti katsettani pois.
"Älä katso minua noin, Evra!" Uros tiuskaa, "loukattuna" ja nykäisee kettingin irti hauraasta luolan seinämästä. Se sitoo nopeasti kettingin takajalkojeni ympärille, sen kettingin millä hän minua aina piiskasi, se oli veren ja hiekan tahrima. Koira kiinnittää sen kattoon ja painelee savimaista ainetta tassuillaan, liimaten näin kettingin kattoon ja roikuin pää kohti maata, noin hänen tasollaan. Tumma koira astuu kuononi eteen, naama yhä samassa virneessä, josta joka yö näen painajaisia. Se katsoo minua mietteliäänä ja heilauttaa toista pystyssä olevaa korvaansa, toinen oli hieman lurpallaan.
"Hmm..." Se tuumi heilauttaen minua toisella tassullaan hieman ja tutkien haavoja, hivelemällä veitsen terävällä kynnellään hiekasta ja pölystä likaisia arpia karvoissani, yhä kipeämmin ja kipeämmin. Puristin silmiäni yhteen ja ähkäisin tuskastuneena, olisi tehnyt mieli huutaa.
"Sano jotain!" Yhtäkkiä mielipuolinen koira karjaisee kuin kohtauksen saaneena, ehkä se hulluudessaan luuli että kuolin, tai sitten se vain halusi kuulla tuskani, siitähän se piti, kun ennen huusin kivusta, mutta minä tiesin, että jos huutaisin hän innostuisi enemmän.
"...Sa-sattuu..." Vinkaisin voimattomasti, avaten silmiäni. Näin kuinka koiran ihmeen näköinen ilme vetäytyi pirulliseen virneeseen, se nauroi matalasti ja kolkosti.
"Hyvä." Se kuiskasi korvaani. Silmäni laajenivat kauhusta, kun se raapi kuonossani olevia suomuja ja yksi putosi luolan lattialle. Koiran silmät kiilsivät. Olin juuri purskahtamaisillani itkuun, kunnes koira havahtuu ja höristelee korviaan. Katson tummaan koiraan hämilläni, mutta silmistäni pystyi näkemään myös pelkoa.
"Mitä hemmettiä? Sorènin maille ei kellään ole asiaa." Se sihahtaa ja silloin minäkin kuulin rasahduksen kaukana luolan ulkopuolella, olihan minulla todella hyvä kuulo, mutta ei hänen melunsa yli mitään pystynyt kuulemaan.
"Sorènin maille ei kellään ole asiaa." Koira toistaa, Sorèn oli siis hänen nimensä.
Sorèn häipyi luolasta, hän meni mitä ilmeisimmin tarkistamaan mistä ääni oli tullut. Tuijotin kauan sen perään, kunnes suljin silmäni ja tunsin kuinka ne kostuivat. Veri oli pakkautunut päähän ja minua huimasi, minulla oli paha olo. Luolassa oli pimeää, enkä nähnyt luolan seiniä kunnolla. Yritin katsella luolasta ulos, mutta näin vain pimeää metsää. Kuulin jotakin huutoa, mutta en tunnistanut oliko se Sorènin vai jonkun muun. Yhtäkkiä tunsin kun kylmän väreet lävistivät kehoni. Kuulin tuskaisan huudahduksen, se oli Sorèn. Tiesin, etten ollut turvassa siitä huolimatta vaikka se mielipuoli olisi kuollut, jos tappaja olisi demoni, menettäisin minä joka tapauksessa henkeni. Jäykistin niskani refleksinä, kun tumma hahmo ilmestyi luolan suulle. Se katselin ympärilleen varovaisena ja haisteli. Tuijotin pelokkaana tulijaa, se ei ollut huomannut minua, mutta aivan varmasti pian huomaisi. Näin, kun se havaitsi vahvan veren hajun ja olin varma että pian se kääntyisi pois, mutta se astelikin varmoin askelin luolaan. Vieläkään se ei huomannut minua, ja meinasi kävellä ohitseni. Mutta sitten sen kuono osui veriseen tassuuni, vasta sitten hän ymmärsi pysähtyä ja kastoi kohti minua. Mustansinertävän koiran silmät laajenivat ja se hypähti nopeasti kauemmas, huomatessaan minut. Ei ihme, näytin koiran raadolta. Koira tuijottaa minua pitkän tovin, räpäytin silmiäni, tunsin edelleen kuinka haavoihini särki ja veri päässä oksettikin hieman.
"Mi-mitä? se...se elää?" Sini irokeesinen sekarotuinen kuiskaa, eikä ollut uskoa silmiään. En pelännyt tuota koiraa, ei se ainakaan kovin hyökkäävältä vaikuttanut.Yritin peittää huvittunutta hymyäni.
" 'Sillä' on nimi..." Sanoin heikosti, mutta en saanut väänettyä virnettä veriselle naamalleni.
"Öh..." Koira ähkäisi vaivautuneena ja otti sitten hampaillaan kettingistä kiinni mistä roikuin ja vetäisi sen luolan katosta irti.
"Onko täällä muitakin?" Sinisilmäinen, musta uros kysyy laskien minut maahan, en tiedä miksi se minua auttoi, mutta hyvä niin.
"Eih." vastasin ja katsoin, kun koira otti kenttingit jaloistani.
"Khiitos..." Sanoin hiljaa, minua heikotti, eikä juurikaan tehnyt mieli puhua.
"Älä minua kiittele. Tästä lähtien saat selvitä omillasi." Uros katsoo minuun vakavana, hän oli selvästikin tosissaan.
"Mutta... En pysty edes kävelemään! Voisitko auttaa minua siihen asti?" Vinkaisin ja katsoin anelevasti sekarotuista, joka tuijotti minua ilmeettömästi. Kesti hetken, mutta pidempään kuin odotin, olin juuri varma siitä, ettei hän taipuisi tahtooni, kun hän sitten myöntyikin:
"No, olkoon sitten. Mutta vain siihen asti." Tuo tuhahti ja jatkoi: "Olen muuten Killer." Rypistin otsaani. "Killer?" Kysyin kummissani, omituinen nimi. Olikohan tämä sittenkään viisasta?
"Olen olen. Älä anna aina nimen hämmentää." Killer tokaisi ja katoi kattoon. "No, mennään." Uros tokaisi sitten nopeasti ja nappasti varovaisesti niskavilloista suuhunsa, varoen haavojani. "Olen Evra." Minä esittäydyin hiljaa, Killerin jolkotellessa luolasta. Olin todella onnellinen että juuri hän oli osunut paikalle, tunsin kuinka mukavuuteni oli noussut muutamassa hetkessä. "Jaaha, no ei sekään kovin yleinen nimi ole." Killer mainitsee. "No hienovaraisempi kuin sinun." Minä virnistin pieniesti. Kuulin kun koira murahti, mutta tiesin että hän tiesi minun pelleilevän, vaikka tottahan se oli. Hetken päästä Killeriksi esittäytynyt koira jolkottaakin jo metsässä, mutta hidasti jostain syystä vauhtiaan. "Tunnetko sinä näitä paikkoja?" Kysyin tuolta, koska hän näytti melko epäilevältä.
"Kyllä, tai oikeastaan..." Sekarotuinen mumisee, se ei voinut kunnolla puhua, koska olin hänen suussaan. "Täällä on vain kovin pimeää." Killer jatkaa vihdoin ja varoo kompastumasta maassa oleviin risuihin. Sini irokeesinen uros laittaa minut selkäänsä, että pystyisi paremmin puhua, se kuitenkin käveli jonkun aikaa hiiren hiljaa. Kävin makuulleni sekarotuisen selkään, jalat riippuen kummaltakin puolelta. "Tapoitko sinä sen koiran?" Minä kysyin.
"En, tai siis en ole varma." Killer vastaa, ja vilkaisee minuun sivusilmällä.
"Miten niin et ole varma?" Kysyin ja rypistin otsaani.
"Kaikesta sitä selviää." Hän vain tokaisi vastaukseksi."Oliko hän jokin läheinenkin sinulle?" Killer kysyi minulta, mutta kuullosti epäilevältä luuloihinsa.
"Ei,"vastasin tiukasti, "hän kidutti minua, kutsuu itseään Sorèniksi."
"Vai niin." Killer nostaa kulmiaan. "Taisin tehdä sitten 'hyvän teon', vai?" Koira virnisti minulle, se oli selvästikin vitsi, mutta en oikein ymmärtänyt sitä.
"Kyllä." Tokaisin vain ja huokaisin. "Hän on mielipuoli."Minä vielä lisäsin ja heilautin häntäni Killerin kehon toiselle puolen. Killer ei sanoonun mitään, se katsoi mietteissään eteenpäin ja vaihtoi sitten epäilyttävästi aihetta: "Olemme pian metsän reunalla."
"Minne oikeastaan olet menossa?" Minä kysyin ja päätin unohtaa äskeisen.
"Hmm... Jonnekkin suojaan, jonnekkin missä ei ole tuollaisia huligaaneja, vaikka kyllähän niitä joka paikasta löytää, jos vain haluaa." Sekarotuinen vastaa synkästi.
"Mitä tarkoitat?" Kysyin.
"Unohda, et sinä sillä tiedolla hyödy." Killer tokaisee rauhallisesti.
"S-Selvä."
Killer harhaili melko kauan metsässä, minua alkoi jo epäilyttää hänen aikeensa. Olimme olleet kohta tunnin tietämättämme mistä pääsisimme pois.
"Minulla on nälkä." Minä valitin. Killer mulkaisi minuun.
"Ole hiljaa." Se sihahti, mutta pian sen ilme kirkastui kun se saapui suuren kiven luokse.
"Mitä nyt?" Kysyin kummissani.
"Kuljin tästä kun tulin tänne." Killer vastaa hymyillen ja jolkottaa ulos metsästä.
"Katso, sanoinhan että osaan ulos!" Sekarotuinen urahtaa voitonriemuisena.En sanonut mitään, en viitsinyt. Pian tulisi aamu.
"Voidaanko me etsiä jokin turvallinen kolo? Minua väsyttää, enkä pidä aurigon valosta..." Minä hiljensin ääntäni lopussa ja Killer loi ihmettyneen katseensa minun.
"No, on siinä omituinen pentu." Se ihmettelee.
"Olen puolidemoni." Minä korjasin ka katsoin Killeriä.
"Puolidemoni?" Killer tuumii, mutta sitten sen ilme synkkenee. "Et ole tosissasi."
"Olen." Vänkäsin vastaan sinnikkäästi.
"No, sittemme voikkaan mennä demoneiden maille." Sekarotuinen huokaisee, hän näytti pettyneeltä.
"Niin." Sanoin vastaukseksi. Löysimme läheltä mukavan kolon, se oli kai jonkun eläimen vanha. Killer lupasi saalistaa minulle ja itselleen jotakin syötävää. Menin luolan perälle ja nukahdin saman tien. Näin kamalaa unta, mutta ei se haitanut minua juurikaan, kerrankin sain nukkua turvallisesti. Näin taas unta Sorènista. Jahtaisikohan hän minua unissaan koko loppu elämänsä? Olikohan minulla kirous? Aamu oli jo noussut ja linnut lauloivat. Heräsin, kun jokin lintu lauloi kolon lähellä. Kolossa oli mukavan pimeää. Ravistin päätäni ja kierähdin vatsalleni makoilemaan. Missähän Killer viipyi? En ollut mitenkään huolissani, mutta minulla oli kamala nälkä. Tunnit kuluivat ja uskaltauduin kolon ulkopuolelle haukkaamaan happea, kolosa oli tullut tylsää. Minun olisi nyt uudistauduttava, unohdettava kaikki edellinen ja keskittäydyttävä nykyhetkeen. Ravistin jälleen turkkiani, kun avasin silmiäni ja katsahdin taivaalle, aurinko pisti tas normaaliin tapaansa ikävästi silmään.Yritin olla välittämättä auringosta ja etsin juotavaa. Pian löysinkin kolon läheisyydestä ilta yön sateesta oli kertynyt paljonkin lammikoita, mutta tämä oli puhtain. Litkin siitä vettä minkä jaksoin, se teki hyvää. Kastelin kuonoani ja hieroin kuonollani vettä haavoihini. Nuolin suunpieleni vedestä ja palasin kololle ja istahdin suuaukon luokse odottamaan Killeriä. Pian hän palasikin, raahasi mukanaan peuraa. ilmeeni kirkastui nopeasti hymyksi kun näin Killerin. Sekarotuinenkin hymyili minulle himan ja laski peuran ruhon eteeni.
"Löysin sen kuolleena metsästä." Killer tokaisi ja istahti syömään.
"Kuollena?" Tuumin ja haistelin ruhoa. "Tämä ei ole hyvä."
"Miten niin muka?" Killer rypistää otsaansa.
"Tarvitsen tuoretta verta." Vastasin.
"Et puhunut minulle tuoreen veren tuomisesta, vaan ruuan." Ammattitappaja puollustautui ja käänsi päätään pois ja pureksi lihampalaa.
"Niin..." Minä mtönsin vihdoin ja huokaisin. Otin palan peuran takajalsta ja söin.
"Tämä on hyvää." Hymyilin, en halunnut suututtaa Killeriä.
Killer ei kiinnittänyt huomiota sanoihini, se katseli hetken muualle mietteissään, mutta katsahti sitten hyvin nopeasti minuun.
"Miten sinä täällä olet, jos et kerta pysty kävelemään?! Eikö sinun pitäisi olla luolan perällä minne laskin sinut?" Killer katsoi minua ankarasti, katse suorastaan vaatien vastausta.
"Öhäm..." Minä tuskailin, nyt vasta itsekin huomasin. "Minäh... Huomasin että pystynkin jo kävelemään..." Sanoin vihdoin vaikeroiden ja laskin katseeni nopeasti lihaan, sivuttaakseni kysymykset.
"Miksi haluat mukaani?" Killer kysyy suoraan ja katsoo minuun vakavana.
"Minäh... Kun, en pärjää yksin ja... haluaisin jonkun seurakseni." Puhuin vaikeasti ja toivoin että koira ymmärtäisi minua, Killer ei vastannut mitään, joten jatkoin:
"Olet ainoa, joka on ollut minulle näin ystävällinen... Jos ei sitten äitiäni oteta mukaan." Minä sanoin surullisena ja painoin pääni kauriin ruhon päälle ja katselin Killeriä. Hän maiskutti suutaan, kuin olisi maistellut viiniä.
"Hmm..." Sekarotuinen mumisee mietteliäänä.
"Haluat siis tulla mukaani, koska sinulla ei ole muutakaan?" Killer kysyy vihdoin ja luo katseensa minuun ilmeettömästi. Nyökkäsin.
"Mikset mene äitisi luokse?" Hän jatkoi kysymystään.
"Koska en voi, koska en halua, se on liian vaarallista. Minut ja äiti tapettaisiin, jos he tunnistaisivat minut puolidemoniksi." Killer nyökkäsi vakavana ja nousi seisomaan. "Olet fiksumpi miltä näytätkään." Uros sanoo hiljaa.
"Mitäs jos sinä ja emosi lähtisitte Demoneiden alueilta? Voisin köydä hakemassa hänet ja-" Killer ei kerennyt sanoa ehdotustaan loppuun kunnes paukautin tiukasti:
"Ei," Sanoin kipakasti ja jatkoin: "Vaikka oletkin minulle hyvin ystävällinen ja olet pelastanut henkeni, niin en siltikään luota sinuun täysin. Mitäs jos tappaisit äidin? Tai tekisit hänelle pahaa? Se olisi minun syytäni." Katsoin Killeriä, joka vaikeni. Pian hän kuitenkin hymyili ja nauroi: "Fiksu poika. Mutta turhaan sinä pelkäisit, enhän minä-" Uros kuitenkin vaikeni, pudistin päätäni ja tokaisin: "Siitä huolimatta." Killer nyökkäsi ja katsoi taivaalle. "Alkaa sataa," se kääntää katseensa minuun; "mennään luolaan ja jutellaan siellä lisää." Hän raahaa peuran luolaan ja minä tassuttelin hänen peräänsä.
EDIT: Ja kommentteja saa sitten antaa, ne eivät ole koskaan pahaksi.
EDIT2: Infoa siitä, miten Evra joutui Sorènin lulolaan vangiksi löytyy Evran hahmokuvauksesta -> menneisyydestä.
~minä ja minun höpinäni
Evra
Pimeää, aina jatkuvaa. Tumma hahmo astelee synkässä ja läpipääsemättömän tiheässä metsässä, joka askeleen jälkeen seisoo hiljaisuus. Kuhiseva tuuli puhaltaa metsän pimeydessä näkyviä varjoisien kuusien ja lehtipuiden oksia. Äänekäs rasahdus rikkoo jylhän hiljaisuuden, hahmo pysähtyy ja tiiraa ympärilleen. Ei mitään. Koira jatkaa varovaisemmin matkaansa ja toteaa itse aiheuttaneen rasahduksen ja hymyilee kolkosti. Ei voinut väittää, etteikö sitä olisi pelottanut, mutta pakokauhun vallassa se ei ollut. vielä.
naps!
Uros pysähtyy nopeasti. Metsässä oli niin pimeää, ettei omia tassujakaan kyennyt kunnolla erottamaan.
riks!
Tumma hahmo ei ollut kerennyt astua askeltakaan, se katselee hermostuneena ympärilleen, heikko pinnainen olisi jo juossut kauhuissaan, häntä koipien välissä pois metsästä.
Kuuluu kova rysähdys ja tummasinertävä koira luimistaa korvansa, valmiina hyökkäämään. Kuuluu äänekästä murinaa, mutta mitään ei näy, yhtäkkiä puun takaa syöksyy varjojen piiloittama koira toisen kurkkuun, aikeinaan tappaa...
Noin puolituntia aikaisemmin...
Silloin oli kamalan pimeää, minuun särki... jalkani olivat täysin tunnottomat, niskaa ja selkää kolotti ja pisti. Vaikka minua -ihme kyllä- ei oltu koko päivään piiskattu, vanhoihin selvässä oleviin haavoihin särki ja kirveli. Ne olivat luolan pölystä likaiset. Naamassani oli suuria arpia, rikkinäinen iho oli rusehtavaa liasta ja siitä vuosi hiekan sotkemaa verta toisen - ja ainoan - silmäni päälle. Toista ei varmaan enää ollutkaan, tarkoitan silmää. Tuijotin eteeni kivettyneenä, tärisin, tiesin pian kuolevani. Toivottavasti se koira tekisi minusta nopeasti lopun. En jaksanut enää. Hän oli kamala, hullu, täysi mielipuoli. Hän toisti lauseitaan useita kertoja ja solvasi minua mitä ihmeellisimmillä haukkuma sanoilla. Pieni ruumiini tärisi, roikuin puoliksi kettingin varassa. Se musta koira oli sanonut ennen lähtöään laittavansa minut tänään roikkumaan pää alaspäin luolan katosta, voi kuinka lohduttavaa. Yhtäkkiä säpsähdin, kun joku astelee luolaan sisälle, ne raskaat askeleet tuntisin missä vain. "Noniin, Evra..." Tumma hahmo sanoo ja sen silmät välähtävät. Nostin heikosti katsettani vierelleni astelevaan suureen hahmoon ja yskäisin verta suustani. Näin kuinka hullunkiilto paistoi hänen silmillään ja kuinka sen suu oli vetäytynyt ivalliseen virneeseen, valon koskettaessa sen pirullista naamaa. Käänsin nopeasti katsettani pois.
"Älä katso minua noin, Evra!" Uros tiuskaa, "loukattuna" ja nykäisee kettingin irti hauraasta luolan seinämästä. Se sitoo nopeasti kettingin takajalkojeni ympärille, sen kettingin millä hän minua aina piiskasi, se oli veren ja hiekan tahrima. Koira kiinnittää sen kattoon ja painelee savimaista ainetta tassuillaan, liimaten näin kettingin kattoon ja roikuin pää kohti maata, noin hänen tasollaan. Tumma koira astuu kuononi eteen, naama yhä samassa virneessä, josta joka yö näen painajaisia. Se katsoo minua mietteliäänä ja heilauttaa toista pystyssä olevaa korvaansa, toinen oli hieman lurpallaan.
"Hmm..." Se tuumi heilauttaen minua toisella tassullaan hieman ja tutkien haavoja, hivelemällä veitsen terävällä kynnellään hiekasta ja pölystä likaisia arpia karvoissani, yhä kipeämmin ja kipeämmin. Puristin silmiäni yhteen ja ähkäisin tuskastuneena, olisi tehnyt mieli huutaa.
"Sano jotain!" Yhtäkkiä mielipuolinen koira karjaisee kuin kohtauksen saaneena, ehkä se hulluudessaan luuli että kuolin, tai sitten se vain halusi kuulla tuskani, siitähän se piti, kun ennen huusin kivusta, mutta minä tiesin, että jos huutaisin hän innostuisi enemmän.
"...Sa-sattuu..." Vinkaisin voimattomasti, avaten silmiäni. Näin kuinka koiran ihmeen näköinen ilme vetäytyi pirulliseen virneeseen, se nauroi matalasti ja kolkosti.
"Hyvä." Se kuiskasi korvaani. Silmäni laajenivat kauhusta, kun se raapi kuonossani olevia suomuja ja yksi putosi luolan lattialle. Koiran silmät kiilsivät. Olin juuri purskahtamaisillani itkuun, kunnes koira havahtuu ja höristelee korviaan. Katson tummaan koiraan hämilläni, mutta silmistäni pystyi näkemään myös pelkoa.
"Mitä hemmettiä? Sorènin maille ei kellään ole asiaa." Se sihahtaa ja silloin minäkin kuulin rasahduksen kaukana luolan ulkopuolella, olihan minulla todella hyvä kuulo, mutta ei hänen melunsa yli mitään pystynyt kuulemaan.
"Sorènin maille ei kellään ole asiaa." Koira toistaa, Sorèn oli siis hänen nimensä.
Sorèn häipyi luolasta, hän meni mitä ilmeisimmin tarkistamaan mistä ääni oli tullut. Tuijotin kauan sen perään, kunnes suljin silmäni ja tunsin kuinka ne kostuivat. Veri oli pakkautunut päähän ja minua huimasi, minulla oli paha olo. Luolassa oli pimeää, enkä nähnyt luolan seiniä kunnolla. Yritin katsella luolasta ulos, mutta näin vain pimeää metsää. Kuulin jotakin huutoa, mutta en tunnistanut oliko se Sorènin vai jonkun muun. Yhtäkkiä tunsin kun kylmän väreet lävistivät kehoni. Kuulin tuskaisan huudahduksen, se oli Sorèn. Tiesin, etten ollut turvassa siitä huolimatta vaikka se mielipuoli olisi kuollut, jos tappaja olisi demoni, menettäisin minä joka tapauksessa henkeni. Jäykistin niskani refleksinä, kun tumma hahmo ilmestyi luolan suulle. Se katselin ympärilleen varovaisena ja haisteli. Tuijotin pelokkaana tulijaa, se ei ollut huomannut minua, mutta aivan varmasti pian huomaisi. Näin, kun se havaitsi vahvan veren hajun ja olin varma että pian se kääntyisi pois, mutta se astelikin varmoin askelin luolaan. Vieläkään se ei huomannut minua, ja meinasi kävellä ohitseni. Mutta sitten sen kuono osui veriseen tassuuni, vasta sitten hän ymmärsi pysähtyä ja kastoi kohti minua. Mustansinertävän koiran silmät laajenivat ja se hypähti nopeasti kauemmas, huomatessaan minut. Ei ihme, näytin koiran raadolta. Koira tuijottaa minua pitkän tovin, räpäytin silmiäni, tunsin edelleen kuinka haavoihini särki ja veri päässä oksettikin hieman.
"Mi-mitä? se...se elää?" Sini irokeesinen sekarotuinen kuiskaa, eikä ollut uskoa silmiään. En pelännyt tuota koiraa, ei se ainakaan kovin hyökkäävältä vaikuttanut.Yritin peittää huvittunutta hymyäni.
" 'Sillä' on nimi..." Sanoin heikosti, mutta en saanut väänettyä virnettä veriselle naamalleni.
"Öh..." Koira ähkäisi vaivautuneena ja otti sitten hampaillaan kettingistä kiinni mistä roikuin ja vetäisi sen luolan katosta irti.
"Onko täällä muitakin?" Sinisilmäinen, musta uros kysyy laskien minut maahan, en tiedä miksi se minua auttoi, mutta hyvä niin.
"Eih." vastasin ja katsoin, kun koira otti kenttingit jaloistani.
"Khiitos..." Sanoin hiljaa, minua heikotti, eikä juurikaan tehnyt mieli puhua.
"Älä minua kiittele. Tästä lähtien saat selvitä omillasi." Uros katsoo minuun vakavana, hän oli selvästikin tosissaan.
"Mutta... En pysty edes kävelemään! Voisitko auttaa minua siihen asti?" Vinkaisin ja katsoin anelevasti sekarotuista, joka tuijotti minua ilmeettömästi. Kesti hetken, mutta pidempään kuin odotin, olin juuri varma siitä, ettei hän taipuisi tahtooni, kun hän sitten myöntyikin:
"No, olkoon sitten. Mutta vain siihen asti." Tuo tuhahti ja jatkoi: "Olen muuten Killer." Rypistin otsaani. "Killer?" Kysyin kummissani, omituinen nimi. Olikohan tämä sittenkään viisasta?
"Olen olen. Älä anna aina nimen hämmentää." Killer tokaisi ja katoi kattoon. "No, mennään." Uros tokaisi sitten nopeasti ja nappasti varovaisesti niskavilloista suuhunsa, varoen haavojani. "Olen Evra." Minä esittäydyin hiljaa, Killerin jolkotellessa luolasta. Olin todella onnellinen että juuri hän oli osunut paikalle, tunsin kuinka mukavuuteni oli noussut muutamassa hetkessä. "Jaaha, no ei sekään kovin yleinen nimi ole." Killer mainitsee. "No hienovaraisempi kuin sinun." Minä virnistin pieniesti. Kuulin kun koira murahti, mutta tiesin että hän tiesi minun pelleilevän, vaikka tottahan se oli. Hetken päästä Killeriksi esittäytynyt koira jolkottaakin jo metsässä, mutta hidasti jostain syystä vauhtiaan. "Tunnetko sinä näitä paikkoja?" Kysyin tuolta, koska hän näytti melko epäilevältä.
"Kyllä, tai oikeastaan..." Sekarotuinen mumisee, se ei voinut kunnolla puhua, koska olin hänen suussaan. "Täällä on vain kovin pimeää." Killer jatkaa vihdoin ja varoo kompastumasta maassa oleviin risuihin. Sini irokeesinen uros laittaa minut selkäänsä, että pystyisi paremmin puhua, se kuitenkin käveli jonkun aikaa hiiren hiljaa. Kävin makuulleni sekarotuisen selkään, jalat riippuen kummaltakin puolelta. "Tapoitko sinä sen koiran?" Minä kysyin.
"En, tai siis en ole varma." Killer vastaa, ja vilkaisee minuun sivusilmällä.
"Miten niin et ole varma?" Kysyin ja rypistin otsaani.
"Kaikesta sitä selviää." Hän vain tokaisi vastaukseksi."Oliko hän jokin läheinenkin sinulle?" Killer kysyi minulta, mutta kuullosti epäilevältä luuloihinsa.
"Ei,"vastasin tiukasti, "hän kidutti minua, kutsuu itseään Sorèniksi."
"Vai niin." Killer nostaa kulmiaan. "Taisin tehdä sitten 'hyvän teon', vai?" Koira virnisti minulle, se oli selvästikin vitsi, mutta en oikein ymmärtänyt sitä.
"Kyllä." Tokaisin vain ja huokaisin. "Hän on mielipuoli."Minä vielä lisäsin ja heilautin häntäni Killerin kehon toiselle puolen. Killer ei sanoonun mitään, se katsoi mietteissään eteenpäin ja vaihtoi sitten epäilyttävästi aihetta: "Olemme pian metsän reunalla."
"Minne oikeastaan olet menossa?" Minä kysyin ja päätin unohtaa äskeisen.
"Hmm... Jonnekkin suojaan, jonnekkin missä ei ole tuollaisia huligaaneja, vaikka kyllähän niitä joka paikasta löytää, jos vain haluaa." Sekarotuinen vastaa synkästi.
"Mitä tarkoitat?" Kysyin.
"Unohda, et sinä sillä tiedolla hyödy." Killer tokaisee rauhallisesti.
"S-Selvä."
Killer harhaili melko kauan metsässä, minua alkoi jo epäilyttää hänen aikeensa. Olimme olleet kohta tunnin tietämättämme mistä pääsisimme pois.
"Minulla on nälkä." Minä valitin. Killer mulkaisi minuun.
"Ole hiljaa." Se sihahti, mutta pian sen ilme kirkastui kun se saapui suuren kiven luokse.
"Mitä nyt?" Kysyin kummissani.
"Kuljin tästä kun tulin tänne." Killer vastaa hymyillen ja jolkottaa ulos metsästä.
"Katso, sanoinhan että osaan ulos!" Sekarotuinen urahtaa voitonriemuisena.En sanonut mitään, en viitsinyt. Pian tulisi aamu.
"Voidaanko me etsiä jokin turvallinen kolo? Minua väsyttää, enkä pidä aurigon valosta..." Minä hiljensin ääntäni lopussa ja Killer loi ihmettyneen katseensa minun.
"No, on siinä omituinen pentu." Se ihmettelee.
"Olen puolidemoni." Minä korjasin ka katsoin Killeriä.
"Puolidemoni?" Killer tuumii, mutta sitten sen ilme synkkenee. "Et ole tosissasi."
"Olen." Vänkäsin vastaan sinnikkäästi.
"No, sittemme voikkaan mennä demoneiden maille." Sekarotuinen huokaisee, hän näytti pettyneeltä.
"Niin." Sanoin vastaukseksi. Löysimme läheltä mukavan kolon, se oli kai jonkun eläimen vanha. Killer lupasi saalistaa minulle ja itselleen jotakin syötävää. Menin luolan perälle ja nukahdin saman tien. Näin kamalaa unta, mutta ei se haitanut minua juurikaan, kerrankin sain nukkua turvallisesti. Näin taas unta Sorènista. Jahtaisikohan hän minua unissaan koko loppu elämänsä? Olikohan minulla kirous? Aamu oli jo noussut ja linnut lauloivat. Heräsin, kun jokin lintu lauloi kolon lähellä. Kolossa oli mukavan pimeää. Ravistin päätäni ja kierähdin vatsalleni makoilemaan. Missähän Killer viipyi? En ollut mitenkään huolissani, mutta minulla oli kamala nälkä. Tunnit kuluivat ja uskaltauduin kolon ulkopuolelle haukkaamaan happea, kolosa oli tullut tylsää. Minun olisi nyt uudistauduttava, unohdettava kaikki edellinen ja keskittäydyttävä nykyhetkeen. Ravistin jälleen turkkiani, kun avasin silmiäni ja katsahdin taivaalle, aurinko pisti tas normaaliin tapaansa ikävästi silmään.Yritin olla välittämättä auringosta ja etsin juotavaa. Pian löysinkin kolon läheisyydestä ilta yön sateesta oli kertynyt paljonkin lammikoita, mutta tämä oli puhtain. Litkin siitä vettä minkä jaksoin, se teki hyvää. Kastelin kuonoani ja hieroin kuonollani vettä haavoihini. Nuolin suunpieleni vedestä ja palasin kololle ja istahdin suuaukon luokse odottamaan Killeriä. Pian hän palasikin, raahasi mukanaan peuraa. ilmeeni kirkastui nopeasti hymyksi kun näin Killerin. Sekarotuinenkin hymyili minulle himan ja laski peuran ruhon eteeni.
"Löysin sen kuolleena metsästä." Killer tokaisi ja istahti syömään.
"Kuollena?" Tuumin ja haistelin ruhoa. "Tämä ei ole hyvä."
"Miten niin muka?" Killer rypistää otsaansa.
"Tarvitsen tuoretta verta." Vastasin.
"Et puhunut minulle tuoreen veren tuomisesta, vaan ruuan." Ammattitappaja puollustautui ja käänsi päätään pois ja pureksi lihampalaa.
"Niin..." Minä mtönsin vihdoin ja huokaisin. Otin palan peuran takajalsta ja söin.
"Tämä on hyvää." Hymyilin, en halunnut suututtaa Killeriä.
Killer ei kiinnittänyt huomiota sanoihini, se katseli hetken muualle mietteissään, mutta katsahti sitten hyvin nopeasti minuun.
"Miten sinä täällä olet, jos et kerta pysty kävelemään?! Eikö sinun pitäisi olla luolan perällä minne laskin sinut?" Killer katsoi minua ankarasti, katse suorastaan vaatien vastausta.
"Öhäm..." Minä tuskailin, nyt vasta itsekin huomasin. "Minäh... Huomasin että pystynkin jo kävelemään..." Sanoin vihdoin vaikeroiden ja laskin katseeni nopeasti lihaan, sivuttaakseni kysymykset.
"Miksi haluat mukaani?" Killer kysyy suoraan ja katsoo minuun vakavana.
"Minäh... Kun, en pärjää yksin ja... haluaisin jonkun seurakseni." Puhuin vaikeasti ja toivoin että koira ymmärtäisi minua, Killer ei vastannut mitään, joten jatkoin:
"Olet ainoa, joka on ollut minulle näin ystävällinen... Jos ei sitten äitiäni oteta mukaan." Minä sanoin surullisena ja painoin pääni kauriin ruhon päälle ja katselin Killeriä. Hän maiskutti suutaan, kuin olisi maistellut viiniä.
"Hmm..." Sekarotuinen mumisee mietteliäänä.
"Haluat siis tulla mukaani, koska sinulla ei ole muutakaan?" Killer kysyy vihdoin ja luo katseensa minuun ilmeettömästi. Nyökkäsin.
"Mikset mene äitisi luokse?" Hän jatkoi kysymystään.
"Koska en voi, koska en halua, se on liian vaarallista. Minut ja äiti tapettaisiin, jos he tunnistaisivat minut puolidemoniksi." Killer nyökkäsi vakavana ja nousi seisomaan. "Olet fiksumpi miltä näytätkään." Uros sanoo hiljaa.
"Mitäs jos sinä ja emosi lähtisitte Demoneiden alueilta? Voisin köydä hakemassa hänet ja-" Killer ei kerennyt sanoa ehdotustaan loppuun kunnes paukautin tiukasti:
"Ei," Sanoin kipakasti ja jatkoin: "Vaikka oletkin minulle hyvin ystävällinen ja olet pelastanut henkeni, niin en siltikään luota sinuun täysin. Mitäs jos tappaisit äidin? Tai tekisit hänelle pahaa? Se olisi minun syytäni." Katsoin Killeriä, joka vaikeni. Pian hän kuitenkin hymyili ja nauroi: "Fiksu poika. Mutta turhaan sinä pelkäisit, enhän minä-" Uros kuitenkin vaikeni, pudistin päätäni ja tokaisin: "Siitä huolimatta." Killer nyökkäsi ja katsoi taivaalle. "Alkaa sataa," se kääntää katseensa minuun; "mennään luolaan ja jutellaan siellä lisää." Hän raahaa peuran luolaan ja minä tassuttelin hänen peräänsä.